Reppu selkään ja menoksi - Little Companyn hoitoreppu + arvonta

Yhteistyössä Kiddex

Mulla ei ole koskaan ollut hoitolaukkua – saati reppua aikuisiällä. Leon ollessa vauva hoitolaukun virkaa toimitti vanha iso laukku. Taskut ja hoitoalusta ovat aina puuttuneet. Oon vähän kaikessa äitiyteen liittyvässä tavarassa ollut pihistelijä. Jos ilman voi pärjätä niin minähän pärjäilin. Raskausvaatteita en omistanut montaakaan, imetysvaatteita ei ollut. Olisi vaan ollut helpompaa myöntää, että jotkut asiat on tehty elämää helpottamaan ja äitiyteen kannattaa panostaa siinä missä lapseen.

Nykyään kuljetaan paljon ilman rattaita ja huomasin kaipaavani reppua, jotta saisin kädet vapaaksi. Repusta tuli must have pidemmille retkille. Little Companyn valikoimasta ihastuin eniten tähän Lisbon Quilted hoitoreppuun, jonka ulkonäöstä ei voisi lainkaan päätellä sen olevan vain äiti juttu. Tämä kulkee siis helposti mukana ihan vaan tyylikkäänä reppuna. 

Reppu on tilava pikkutaskuineen ja materialtaan laadukasta sekä pehmeää nahkajäljitelmää. Mukana tulee hoitoalusta ja klipsit, joilla repun voi kiinnittää vaunuihin. Rantareissulla laukkuun mahtui kaksi pyyhettä, vaihtovaatteet ja eväät, paljon siis

Little Companyn tuotteet ovat saatavissa toukokuun aikana jälleenmyyjiltä, jotka ovat
A-T Lastenturva Helsinki Stockmann ja Varisto
Baby Style Oulu
Baby Style Tampere
Oz Baby
Lastentarvike Pikku Tipu

Nyt kannattaa käydä tutustumassa Little Companyn laukkuihin ja reppuihin Kiddexin sivuilla, sillä Instassani @helmoissa alkoi juuri arvonta vapaavalintaisesta Little Companyn hoitolaukusta tai -repusta.

www.kiddex.fi/tuotemerkit/littlecompany 

Käsi kädessä vauhdikkaan kolmevuotiaan kanssa, reppu selässä ja kaikki tärkeät tavarat mukana!

Pakotin itseni jaksamaan

Mietin jatkuvasti näitä tekstejä kirjoittaessani, että kusenko omaan nilkkaani painamalla julkaise -nappia. Vain tehokkaat ja onnelliset ihmiset menestyvät. Mitä jos ruudun takana istuu tulevaisuuden työnantaja, naapuri tai joku, ihan vain huvikseen ilkkumassa? Toisaalta, jos joskus mua ei palkattaisi näiden kirjoitusten takia, ei se varmasti olisikaan mun paikkani. Hyvä työnantaja ymmärtää sen minkälainen työntekijä uupuu – vaativa ja tunnollinen; hyvä työntekijä. Hoitajana saa vain yrittää pelastaa kaikki minimiresursseilla. Aion kouluttautua tulevaisuudessa toiseen ammattiin, koska työn realiteetit eivät kohtaa arvostuksen kanssa. 

Avun hakeminen nykyisessä someyhteiskunnassa on vaikeaa. Kun kaikki muutkin jaksavat, miksen minäkin jaksaisi? Kun kaikki muutkin tekevät työnsä, harrastavat, järjestävät, siivoavat ja näyttävät onnellisilta, miksen minäkin? Vaatimukset hyvälle elämälle, harrastamiselle, ruokavaliolle, parisuhteelle, perhe-elämälle ja kodille ovat korkealle. Kaikki – minä mukaan lukien – hokevat, että tavallinen riittää, mutta samalla pitävät yllä sisäisiä standardeja ja jättävät näyttämättä raivonpuuskat, itkut ja epäonnistumisen tunteet. On vaikeaa myöntää, ettei jaksa vaikka puitteet ovat kunnossa. 

Oon ollut sairaslomalla nyt viikon. Olo on raskas. Nukun edelleen yöni huonosti. Näen painajaisia ja säpsähtelen aamuöisin hereille. Oon tehnyt tietoisesti töitä sen eteen, että saisin sammutettua sen päässäni huutavan työnjohtajan äänen. Nyt ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Mitään pahaa ei tapahdu, jos tekemättömät asiat odottavat. Töitä ei tarvitse nyt stressata, silti avaan päivittäin työsähköpostin vaikka tiedän ettei pitäisi.  Ei tarvitse kiirehtiä. 

Lepään päivät ja yritän tuntea muutakin kuin pettymystä. Kuuntelen musiikkia, maalaan, kirjoitan ja tuijottelen kattoon. Käyn koiran kanssa ulkona ja mietin tulevaisuutta. Mihin tässä mennään? Todennäköisesti ihan toiseen suuntaan ja olen siitä innoissani. Mahdollisuudet antavat voimaa. Mun ei tarvitse jaksaa tai kestää mahdottomia.

Mitä kun ei jaksakaan olla edes riittävän hyvä äiti?

Oon lähiaikoina ollut väsynyt ja alakuloinen. Tuntuu, etten ole siellä mihin kuuluisin. Oon jutellut työpsykologin kanssa jaksamisestani ja siitä, mikä mut ajaa aina sanomaan tunnollisesti kylläkyllä, vaikka mieli huutaa etten jaksa enempää. Päivät ovat olleet nukkumaanmenoajan odottamista ja selviytymistä. Kun ei jaksa, mutta kun pitäisi. 

Kun ensimmäisen kerran istuin työpsykologin penkille ja multa kysyttiin silmiin katsoen, että kuinka mä oikein jaksan arjessa, ei voinut vaihtaa aihetta, ei kuitata kysymystä käden heilautuksella tai paeta paikalta. Pöydällä olevat nenäliinat vakuuttivat, että täällä muutkin itkevät, itke vaan. Puhuttiin vain siitä mitä mulle kuuluu. Enpä muista milloin olisin ikinä niin vuolaasti itkenyt tuntemattomalle ihmiselle, jos sitä yhtä Ruotsin risteilyn aamuöistä humalaa ei lasketa. 

Jotenkin uupumus ja ahdistuksen tunteet tulivat mulle vähän yllätyksenä. Oon tottunut jaksamaan. Tottunut siihen, että mennään vaan ja levätään myöhemmin. Oon tunnollinen, täydellisyyttä tavoitteleva ja työni ehkä liiankin vakavasti ottava. Haluan pelastaa kaikki minimiresursseilla. Kun juoksee vaan, niin jossain vaiheessahan se seinä tulee vastaan. 

Viime viikonloppuna sanoin ystävälleni, että ei tässä muuten, mutta kun en jaksa enää olla se äiti joka haluaisin olla. Oon kiukkuinen, väsynyt ja teen kotona vain pakollisen. Pelkästään päivällisen tekeminen vaati urheilija-asenteen ja välillä kävin lattialle istumaan, en jaksa. Heräsin siihen, ettei tämä voi mennä näin. En voi olla niin uupunut, että lapsi tulee vasta kakkosena. 

Jäin sairaslomalle. Nyt lepään, olen äiti täydellä sydämellä, selvitän ajatuksiani ja mietin, mikä tekee mut onnelliseksi.