torstai 8. marraskuuta 2018

Tuli lapsi, paska ja peräpukamat

Oon miettinyt, että mitä ihmeessä mä enää tänne blogiin kirjoittelen. Koen, että äitiysblogien aikakausi on osaltani ohi, vai onko se aikakausi kokonaan ohi? Äitiysblogeissa pyörii samat aiheet kuin pyykit noroaikaan koneessa. Uudestaan ja uudestaan 10 syytä mistä tiedät olevasi äiti, 5 parasta asiaa äitiydessä ja 18 syytä miksi kaikki sukat ovat parittomia. Sinä taisit tulla tänne blogiin ihan vain paskan ja peräpukamien vuoksi, eikö niin?


Meistä jokaisesta – huomatkaa että viittaan myös itseeni – kuoriutuu äitiysfilosofeja täällä ruudun takana. Rutistamme ensimmäistään odottavista naisista odotukset peräkautta pihalle paasatessamme, kuinka odotusaika ei todellakaan, ainakaan, ikinä ole sitä mitä sen odottaa olevan ja vauvat ei ainakaan koskaan ikinä vain nuku, syö ja kakkaa. Ja niskakakat on oikeasti niin hirmuisen hauska juttu, että siitä kerrotaan kaikille sukulaisille ja sitten nauretaan kun Kellervo pissasi vielä neuvolatädin päälle. Hah-haa, eritejutut on aina muodissa. Voi noita mussukoita. 



Sitten me äitiysbloggaajat kerromme, kuinka jokainen äiti on täydellinen äiti omalle lapselleen ja jokainen tietää mikä on parasta omallensa, koska herramunjee onhan se itse omasta munasolusta kasvatettu ja itse omasta toosasta ulos pullautettu. Vähän yksi siittiö avusti, mutta ei me puhuta siitä paitsi isänpäivänä, koska me äidit – me äidit ollaan susia ja voimanaisia ja tiikeriraitoja ja kaikkia kissaeläimiä, paitsi kissoja sängyssä, koska lapsiperheissä ei seksiä ehditä tai jakseta koskaan tai ikinä, paitsi kerran pikkukakkosen aikaan viime vuonna. 


Ollaan kaikkea sitä, mitä yksikään mies ei, paitsi vuoden isä joka teki aamupalaa sänkyyn ja leikki lapsiensa kanssa. Kerran kehtasi mieskin valittaa kuinka synnytys on rankkaa ja se oli entinen kivitetty mies se. Synnytys on voimauttavaa, mahtavaa, upeaa, kamalaa ja ihan perseestä, niin kuin ne peräpukamat jotka tuli kun synnytettiin lasta ja paskaa. Sanoinhan – ne eritejutut taas. 

Vähintäänkin joka viidennessä postauksessa puhutaan siitä, että äiti unohti kuka on tai mitä tekee, koska tyypillisesti synnytyksen yhteydessä synnytetään myös osa aivoista – siis ainakin minä, mutta uskoisin että myös sinä, koska sinäkin olet joskus löytänyt kaukosäätimen jääkaapista, mikrottanut kahvia, unohtanut lapsesi johonkin (heh) tai unohtanut minkä ikäinen olet. 


Sen lisäksi, että jokainen äiti aina niin kovasti on ja tavoittelee itse täydellisyyttä, muistamme kuitenkin kertoa ettei sellaista olekaan olemassa kuin täydellinen. Voi vitsit, kun luomusose, tissit, maitoviikset ja korvatulehdukset, höpötihöö. Parisuhde, aforismi, live, laugh ja love. 
Ei mulla muuta, ei tässäkään taas ollut mitään järkeä. Ootte ihania, moi! 


perjantai 26. lokakuuta 2018

Koti ja jatkuvasti muuttuva sisustus

Kaupallinen yhteistyö: Veke.fi

Nainen saa aina muuttaa mieltänsä. Tai mies tai henkilö, mutta ennen kaikkea minä. Kun me vajaa vuosi sitten muutettiin tähän uuteen kotiin, sisustin koko kodin mielessäni ennen muuttoa. Aina aika ajoin mulle tulee valtava puuska sisustaa, onko se sitten ylimääräistä rahaa (ei), ajan kulua vai mainoksien uhriksi joutumista, en tiedä. Otin tämän postauksen kuvat kesäkuussa. Kesäkuusta meidän koti on muuttanut näköään jo monta kertaa, mutta palataan siihen myöhemmin. 



Kesän tienoilla meille tuli uusi pöytä Vekestä yhteistyön myötä. Pöytä on väriltään harmaa, vanhahtavaa tyyliä ja ihanteellinen rosoisen pintansa vuoksi lapsiperheeseen. Venla -pöytää löytyy myös valkoisena ja ruskeana. Tämä on ihan täydellisen kokoinen neljän, viiden tai vaikka kuudenkin henkilön kattauksiin, joskaan en kauhean usein pyydä meille ketään ainakaan extemporekylään koska se vaatisi ankaraa siivousta. Mutta teoriassa, teoriassa tässä voisi kestittää kivan pienen porukan. Kompaktin 140cm pituuden lisäksi leveyttä on riittävästi.  

Vekellä on nyt synttäritarjouksia, jonka vuoksi kannattaa kurkata mitä kaikkea esimerkiksi pöytien valikoimasta löytyy. Lisäksi siellä arvotaan 1000e lahjakortti!





Kuvathan tietysti on jonkun verran edukseen. Olin siivonnut jotenkutensinnepäin, jonka takia oli kiva ottaa kuvia. Eihän kukaan likaista kotia mielellään esittele. Tarkasti kun katsoo, niin kuvista voi erottaa kauniit valkoiset koirankarvat matolla ja yksinäisen villasukan. Harvemmin meillä on koti lattiasta kattoon siistinä, koska erinäisten (teko)syiden takia siivous ei kuulu prioriteettilistalle. Palaan kuitenkin kodin esittelyyn kun olen saanut uusimmat sisustusideat toteutettua. Nythän meillä on liilan sävyinen seinä, uudet taulut ja matto, toisin kuin näissä kuvissa. 

torstai 11. lokakuuta 2018

Elämää masennuksen jälkeen

Istuskelen sukkahousuissa ja t-paidassa keittiönpöydän ääressä. Koira kuorsaa sohvalla ja tietokone ruksuttaa huonoa enteilevän hitaasti. Kukat keittiönpöydällä ovat alkaneet lakastua ja jalkani alla pyörii kuivunut makaroni jos toinenkin. Ketään ei ole tänä iltana kiinnostanut siivous, jonka vuoksi huomasin taas selaavani lähialueen kotisiivousta tarjoavia yrityksiä, kuitenkaan tekemättä asialle yhtään mitään. Siitä huolimatta, että seinän läpi naapurista kantautuu lapsen keuhkoja repivä huuto ja vatsaa kivistää niin, että mietin josko saan aloittaa kolmannen kieroksen vatsatautia ja ripulihommia tälle vuodelle, on oloni leppoisa, tyytyväinen ja onnellinen. 


Koko kevät meni omissa tunteissa rämpiessä ja kaikille läheisille tiuskiessa. Olin masentunut, keskivaikeasti jos lääkärikoodeja tuijotetaan. En tiedä johtuiko masennus työuupumuksesta vai työuupumus masennuksesta, mutta perseestä se oli. Ihan syvältä. Kontrasti on ainakin plus tsiljoona kun vertaan tän hetkistä oloa esimerkiksi puolen vuoden takaiseen. Onneksi sain palata töihin sairaslomalta pikkuhiljaa osa-aikaisella työajalla ja onneksi palasin, koska olisin saikulla varmaan muuten vieläkin. Häpeän leima mielenterveysasioissa tuntuu olevan ihan elefantti huoneessa kokoluokkaa. 


Pari kuukautta takaperin heitin puolitosissani töissä vitsiä, että päädyn pehmustettuun huoneeseen jos vielä joudun olemaan asiakkaiden paskankaatoämpäri ja ylittämään omat voimavarani hoitajana ja työntekijänä. Etsin töitä ja mietin kaikkia mahdollisia ratkaisuja saharan beduiinista vitun puhelinmyyjään. Löytyi yksi työilmoitus, joka tuntui tarjoavan kuuta taivaalta ja työhyvinvointia ovista ja ikkunoista kantamalla. Hain paikkaa ja sain sen. "Asioilla on tapana järjestyä" sanon, aivan kuten äitini, äitini äiti ja varmaan hiton moni muukin asioissa vellova. Ja niin ne asiat järjestyy. 


Valitsin huomiseksi asuksi töihin mustan a-linjaisen hameen, sukkahousut ja harmaan merinoneuleen. Jos saan nimetä jonkun turhamaisen asian, josta oon onnellinen uudessa työssäni, niin se on se ettei tarvitse vetää hajuttomalta haisevaa hoitajan asua enää päälle, luultavasti enää koskaan. Töissä vedän jalkaan yksisarvisen muotoiset tossut (fuck yeah) ja istun oman työpöytäni ääreen. Leppoisana, tyytyväisenä ja onnellisena.