torstai 19. huhtikuuta 2018

Mitä kun ei jaksakaan olla edes riittävän hyvä äiti?

Oon lähiaikoina ollut väsynyt ja alakuloinen. Tuntuu, etten ole siellä mihin kuuluisin. Oon jutellut työpsykologin kanssa jaksamisestani ja siitä, mikä mut ajaa aina sanomaan tunnollisesti kylläkyllä, vaikka mieli huutaa etten jaksa enempää. Päivät ovat olleet nukkumaanmenoajan odottamista ja selviytymistä. Kun ei jaksa, mutta kun pitäisi. 


Kun ensimmäisen kerran istuin työpsykologin penkille ja multa kysyttiin silmiin katsoen, että kuinka mä oikein jaksan arjessa, ei voinut vaihtaa aihetta, ei kuitata kysymystä käden heilautuksella tai paeta paikalta. Pöydällä olevat nenäliinat vakuuttivat, että täällä muutkin itkevät, itke vaan. Puhuttiin vain siitä mitä mulle kuuluu. Enpä muista milloin olisin ikinä niin vuolaasti itkenyt tuntemattomalle ihmiselle, jos sitä yhtä Ruotsin risteilyn aamuöistä humalaa ei lasketa. 


Jotenkin uupumus ja ahdistuksen tunteet tulivat mulle vähän yllätyksenä. Oon tottunut jaksamaan. Tottunut siihen, että mennään vaan ja levätään myöhemmin. Oon tunnollinen, täydellisyyttä tavoitteleva ja työni ehkä liiankin vakavasti ottava. Haluan pelastaa kaikki minimiresursseilla. Kun juoksee vaan, niin jossain vaiheessahan se seinä tulee vastaan. 

Viime viikonloppuna sanoin ystävälleni, että ei tässä muuten, mutta kun en jaksa enää olla se äiti joka haluaisin olla. Oon kiukkuinen, väsynyt ja teen kotona vain pakollisen. Pelkästään päivällisen tekeminen vaati urheilija-asenteen ja välillä kävin lattialle istumaan, en jaksa. Heräsin siihen, ettei tämä voi mennä näin. En voi olla niin uupunut, että lapsi tulee vasta kakkosena. 

Jäin sairaslomalle. Nyt lepään, olen äiti täydellä sydämellä, selvitän ajatuksiani ja mietin, mikä tekee mut onnelliseksi. 

torstai 29. maaliskuuta 2018

Oletko ollut lähiaikoina ahdistunut tai surullinen?

Palasin työelämään kahden kotiäitivuoden jälkeen viime kesänä. Aloitin työt kokoaikaisena terveydenhoitajana äitiysloman sijaisuudessa. Työ oli kaikkea sitä mitä halusinkin. Siitä huolimatta väsyin syksyllä ja löysin itseni itkemästä esimiehelleni. Tein jonkun aikaa kolmipäiväistä viikkoa. Oli iso pala myöntää, että uusi arki ja ne kuuluisat ruuhkavuodet alkoivat liian nopeasti ja liian kovaa. 


Hetki sitten mut vakinaistettiin samaisessa paikassa. Samoihin aikoihin aloitin myös toisen työn. Teen nykyään kahta työtä ja yritän pitää yllä samoja standardeja kotona kuin kotiäitinä ollessa. Yritän harrastaa, leikittää, lorutella, olla läsnä, siivota, pitää itsestäni huolta, tarjota terveellistä omatekemää ruokaa, leipoa, vaatettaa, ulkoilla, opettaa, kasvattaa sekä olla hyvä ystävä ja puoliso. Tässä samalla pitäisi muistaa elää hetkessä, vilkuilla sopivan verran tulevaisuuteen, olla kunnianhimoinen, mutta jalat maassa, kehittää itseään, pitää yllä sosiaalisia suhteita, käydä koulutuksissa ja pysyä ajan hermolla. Niin, ja nukkua.


Hulluksihan tässä tulee. Sen verran hulluksi, että kun työterveyshoitaja kysyi rutiinitarkastuksessaan, että olenko tuntenut lähiaikoina ahdistusta tai surua, vastasin katselemalla kattoon ja pidättämällä kyyneleitä. Kyllähän mä sen itsekin tiedän, että kaikkea ei voi saada, vaan haluan kuitenkin. 

Ahdistun omista tavoitteistani, joista en kuitenkaan halua joustaa. Oon suorittaja.

Oon ollut stressaantunut ja tuntenut huonoa omaatuntoa monesta asiasta. Hymyn takana on aika ajoin hermojen kiristelyä ja huokailua. En koe olevani fyysisesti väsynyt ja työnteko antaa energiaa arkeen. Varasin kuitenkin työterveyshoitajan ohjeesta ajan työpsykologille. Jospa siitä on apua. En tosin tiedä mitä apua sieltä lähden hakemaan, kun se psykologi ei varmaan halua tulla viikkaamaan pyykkejä tai anna sijoitusneuvoja. Tää taitaa olla just se mun ongelmani.  



Samaistutko? Kiinnostaisi myös jos olet käynyt työpsykologilla, niin minkälaista apua sieltä sait?



sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Kukaan ei tägää kuvaansa #perheriita tai #peräpukamat

Mitäpä jos voisitkin olla just sitä mitä haluat? Oikotie onneen löytyy filttereiden ja suodattimien kautta somesta. Voit näyttää vain parhaat palat, antaa ymmärtää ja jättää väärät olettamukset korjaamatta. Voit napata selfien naapurin talon edessä, rajata lattialla vallitsevan kaaoksen pois, ottaa kuvan kukkakaupan kukista, postata kuukauden takaisista herkuista ja ottaa asukuvan kaupan sovituskopissa. Saat olla enemmän ja paremmin. Hienoa vai hullua?


Somessa halutaan olla inspiroivia, innostavia ja jakaa elämän huippukohtia - ja tietysti, saahan se niin mennäkin. On kuitenkin hyvä tiedostaa se, että kukaan ei kuvaa paskaa. Kuvatulvaa selatessa tuplaklikataan niille, jotka vetoavat, koskettavat, näyttävät ihanilta tai hauskuuttavat. Kuinka moni tykkäisi kuvasta, jonka kuvateksti kertoo perheessä kiertäneestä norosta, surkeasta palkasta tai siitä kuinka joku karjui lapselleen? 

Joskus on vaikea olla tyytyväinen omaan sen hetkiseen, kun naapurissa on valokuitu, viimeisimmän dropin kaikki lastenvaatteet, koti kolmessa kerroksessa, isommat pakarat ja ne hymyilee joka kuvassa. Kuvan lisätessään se naapuri ei kuitenkaan kirjoita saatesanoiksi #perheriita, #helvetinperäpukamat tai #luottokortilla. Asiat joita hävetään jätetään kertomatta ja hups - kuinka niitä ei olisikaan. 


Tavallisuus on nykyään jotakin, mistä monet tuntuvat pyrkivän pois. Ei haluta olla tavallisia, tasapaksun mallisia kahdeksasta neljään työtä tekeviä. Arki ei ole someseksikästä. Prismaperhe on monelle kirosana ja kotihoidontuella eläminen on vähemmän hienoa. Vuokralla asutaan vähän sillain häveten ja harvempi yrittää inspiroida #alesikanautajauheliha -tägillä. Hulppeus, onnellisuus ja materia saa enemmän tykkäyksiä. 

Mä käytän itse Instagramia paljon ja se on mun lemppari somekanava. Kauniit, inspiroivat, mutta myös normaalia arkea näyttävät tilit saavat multa sydämiä. "Helmoissa" on kuitenkin munkin kohdalla vain pintaraapaisu siitä, mitä elämä ja arki kokonaisuudessaan on. Käytän filttereitä, muokkaan kuvia ja käytän kohdennettuja tägejä. En ota kuvia töissä, kaupan jonossa tai makaronilaatikosta uunissa. Kirjoitan sellaisia asioita joita just sillä hetkellä mielessä pyörii, oli se sitten taaperon perseily tai onnen hetki. Jätän kuitenkin mainitsematta kuvaan kuulumattomat asiat, kuten vaikka ne peräpukamat ja riidat. 



Minkälainen somen käyttäjä sä oot? Mikä saa sun tuplaklikkauksen?