Pakotin itseni jaksamaan

Mietin jatkuvasti näitä tekstejä kirjoittaessani, että kusenko omaan nilkkaani painamalla julkaise -nappia. Vain tehokkaat ja onnelliset ihmiset menestyvät. Mitä jos ruudun takana istuu tulevaisuuden työnantaja, naapuri tai joku, ihan vain huvikseen ilkkumassa? Toisaalta, jos joskus mua ei palkattaisi näiden kirjoitusten takia, ei se varmasti olisikaan mun paikkani. Hyvä työnantaja ymmärtää sen minkälainen työntekijä uupuu – vaativa ja tunnollinen; hyvä työntekijä.

Avun hakeminen nykyisessä someyhteiskunnassa on vaikeaa. Kun kaikki muutkin jaksavat, miksen minäkin jaksaisi? Kun kaikki muutkin tekevät työnsä, harrastavat, järjestävät, siivoavat ja näyttävät onnellisilta, miksen minäkin? Vaatimukset hyvälle elämälle, harrastamiselle, ruokavaliolle, parisuhteelle, perhe-elämälle ja kodille ovat korkealle. Kaikki – minä mukaan lukien – hokevat, että tavallinen riittää, mutta samalla pitävät yllä sisäisiä standardeja ja jättävät näyttämättä raivonpuuskat, itkut ja epäonnistumisen tunteet. On vaikeaa myöntää, ettei jaksa vaikka puitteet ovat kunnossa. 

Oon ollut sairaslomalla nyt viikon. Olo on raskas. Nukun edelleen yöni huonosti. Näen painajaisia ja säpsähtelen aamuöisin hereille. Oon tehnyt tietoisesti töitä sen eteen, että saisin sammutettua sen päässäni huutavan työnjohtajan äänen. Nyt ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Mitään pahaa ei tapahdu, jos tekemättömät asiat odottavat. Töitä ei tarvitse nyt stressata, silti avaan päivittäin työsähköpostin vaikka tiedän ettei pitäisi.  Ei tarvitse kiirehtiä. 

Lepään päivät ja yritän tuntea muutakin kuin pettymystä. Kuuntelen musiikkia, maalaan, kirjoitan ja tuijottelen kattoon. Käyn koiran kanssa ulkona ja mietin tulevaisuutta. Mihin tässä mennään?

Mitä kun ei jaksakaan olla edes riittävän hyvä äiti?

Oon lähiaikoina ollut väsynyt ja alakuloinen. Tuntuu, etten ole siellä mihin kuuluisin. Oon jutellut työpsykologin kanssa jaksamisestani ja siitä, mikä mut ajaa aina sanomaan tunnollisesti kylläkyllä, vaikka mieli huutaa etten jaksa enempää. Päivät ovat olleet nukkumaanmenoajan odottamista ja selviytymistä. Kun ei jaksa, mutta kun pitäisi. 

Kun ensimmäisen kerran istuin työpsykologin penkille ja multa kysyttiin silmiin katsoen, että kuinka mä oikein jaksan arjessa, ei voinut vaihtaa aihetta, ei kuitata kysymystä käden heilautuksella tai paeta paikalta. Pöydällä olevat nenäliinat vakuuttivat, että täällä muutkin itkevät, itke vaan. Puhuttiin vain siitä mitä mulle kuuluu. Enpä muista milloin olisin ikinä niin vuolaasti itkenyt tuntemattomalle ihmiselle, jos sitä yhtä Ruotsin risteilyn aamuöistä humalaa ei lasketa. 

Jotenkin uupumus ja ahdistuksen tunteet tulivat mulle vähän yllätyksenä. Oon tottunut jaksamaan. Tottunut siihen, että mennään vaan ja levätään myöhemmin. Oon tunnollinen, täydellisyyttä tavoitteleva ja työni ehkä liiankin vakavasti ottava. Haluan pelastaa kaikki minimiresursseilla. Kun juoksee vaan, niin jossain vaiheessahan se seinä tulee vastaan. 

Viime viikonloppuna sanoin ystävälleni, että ei tässä muuten, mutta kun en jaksa enää olla se äiti joka haluaisin olla. Oon kiukkuinen, väsynyt ja teen kotona vain pakollisen. Pelkästään päivällisen tekeminen vaati urheilija-asenteen ja välillä kävin lattialle istumaan, en jaksa. Heräsin siihen, ettei tämä voi mennä näin. En voi olla niin uupunut, että lapsi tulee vasta kakkosena. 

Jäin sairaslomalle. Nyt lepään, olen äiti täydellä sydämellä, selvitän ajatuksiani ja mietin, mikä tekee mut onnelliseksi. 

Oletko ollut lähiaikoina ahdistunut tai surullinen?

Palasin työelämään kahden kotiäitivuoden jälkeen viime kesänä. Aloitin työt kokoaikaisena terveydenhoitajana äitiysloman sijaisuudessa. Työ oli kaikkea sitä mitä halusinkin. Siitä huolimatta väsyin syksyllä ja löysin itseni itkemästä esimiehelleni. Tein jonkun aikaa kolmipäiväistä viikkoa. Oli iso pala myöntää, että uusi arki ja ne kuuluisat ruuhkavuodet alkoivat liian nopeasti ja liian kovaa. 

Hetki sitten mut vakinaistettiin samaisessa paikassa. Samoihin aikoihin aloitin myös toisen työn. Teen nykyään kahta työtä ja yritän pitää yllä samoja standardeja kotona kuin kotiäitinä ollessa. Yritän harrastaa, leikittää, lorutella, olla läsnä, siivota, pitää itsestäni huolta, tarjota terveellistä omatekemää ruokaa, leipoa, vaatettaa, ulkoilla, opettaa, kasvattaa sekä olla hyvä ystävä ja puoliso. Tässä samalla pitäisi muistaa elää hetkessä, vilkuilla sopivan verran tulevaisuuteen, olla kunnianhimoinen, mutta jalat maassa, kehittää itseään, pitää yllä sosiaalisia suhteita, käydä koulutuksissa ja pysyä ajan hermolla. Niin, ja nukkua.

Hulluksihan tässä tulee. Sen verran hulluksi, että kun työterveyshoitaja kysyi rutiinitarkastuksessaan, että olenko tuntenut lähiaikoina ahdistusta tai surua, vastasin katselemalla kattoon ja pidättämällä kyyneleitä. Kyllähän mä sen itsekin tiedän, että kaikkea ei voi saada, vaan haluan kuitenkin. 

Ahdistun omista tavoitteistani, joista en kuitenkaan halua joustaa. Oon suorittaja.

Oon ollut stressaantunut ja tuntenut huonoa omaatuntoa monesta asiasta. Hymyn takana on aika ajoin hermojen kiristelyä ja huokailua. En koe olevani fyysisesti väsynyt ja työnteko antaa energiaa arkeen. Varasin kuitenkin työterveyshoitajan ohjeesta ajan työpsykologille. Jospa siitä on apua. En tosin tiedä mitä apua sieltä lähden hakemaan, kun se psykologi ei varmaan halua tulla viikkaamaan pyykkejä tai anna sijoitusneuvoja. Tää taitaa olla just se mun ongelmani.  

Samaistutko? Kiinnostaisi myös jos olet käynyt työpsykologilla, niin minkälaista apua sieltä sait?