Oon lähiaikoina ollut väsynyt ja alakuloinen. Tuntuu, etten ole siellä mihin kuuluisin. Oon jutellut työpsykologin kanssa jaksamisestani ja siitä, mikä mut ajaa aina sanomaan tunnollisesti kylläkyllä, vaikka mieli huutaa etten jaksa enempää. Päivät ovat olleet nukkumaanmenoajan odottamista ja selviytymistä. Kun ei jaksa, mutta kun pitäisi.
Kun ensimmäisen kerran istuin työpsykologin penkille ja multa kysyttiin silmiin katsoen, että kuinka mä oikein jaksan arjessa, ei voinut vaihtaa aihetta, ei kuitata kysymystä käden heilautuksella tai paeta paikalta. Pöydällä olevat nenäliinat vakuuttivat, että täällä muutkin itkevät, itke vaan. Puhuttiin vain siitä mitä mulle kuuluu. Enpä muista milloin olisin ikinä niin vuolaasti itkenyt tuntemattomalle ihmiselle, jos sitä yhtä Ruotsin risteilyn aamuöistä humalaa ei lasketa.
Jotenkin uupumus ja ahdistuksen tunteet tulivat mulle vähän yllätyksenä. Oon tottunut jaksamaan. Tottunut siihen, että mennään vaan ja levätään myöhemmin. Oon tunnollinen, täydellisyyttä tavoitteleva ja työni ehkä liiankin vakavasti ottava. Haluan pelastaa kaikki minimiresursseilla. Kun juoksee vaan, niin jossain vaiheessahan se seinä tulee vastaan.
Viime viikonloppuna sanoin ystävälleni, että ei tässä muuten, mutta kun en jaksa enää olla se äiti joka haluaisin olla. Oon kiukkuinen, väsynyt ja teen kotona vain pakollisen. Pelkästään päivällisen tekeminen vaati urheilija-asenteen ja välillä kävin lattialle istumaan, en jaksa. Heräsin siihen, ettei tämä voi mennä näin. En voi olla niin uupunut, että lapsi tulee vasta kakkosena.
Jäin sairaslomalle. Nyt lepään, olen äiti täydellä sydämellä, selvitän ajatuksiani ja mietin, mikä tekee mut onnelliseksi.
