torstai 8. marraskuuta 2018

Tuli lapsi, paska ja peräpukamat

Oon miettinyt, että mitä ihmeessä mä enää tänne blogiin kirjoittelen. Koen, että äitiysblogien aikakausi on osaltani ohi, vai onko se aikakausi kokonaan ohi? Äitiysblogeissa pyörii samat aiheet kuin pyykit noroaikaan koneessa. Uudestaan ja uudestaan 10 syytä mistä tiedät olevasi äiti, 5 parasta asiaa äitiydessä ja 18 syytä miksi kaikki sukat ovat parittomia. Sinä taisit tulla tänne blogiin ihan vain paskan ja peräpukamien vuoksi, eikö niin?


Meistä jokaisesta – huomatkaa että viittaan myös itseeni – kuoriutuu äitiysfilosofeja täällä ruudun takana. Rutistamme ensimmäistään odottavista naisista odotukset peräkautta pihalle paasatessamme, kuinka odotusaika ei todellakaan, ainakaan, ikinä ole sitä mitä sen odottaa olevan ja vauvat ei ainakaan koskaan ikinä vain nuku, syö ja kakkaa. Ja niskakakat on oikeasti niin hirmuisen hauska juttu, että siitä kerrotaan kaikille sukulaisille ja sitten nauretaan kun Kellervo pissasi vielä neuvolatädin päälle. Hah-haa, eritejutut on aina muodissa. Voi noita mussukoita. 



Sitten me äitiysbloggaajat kerromme, kuinka jokainen äiti on täydellinen äiti omalle lapselleen ja jokainen tietää mikä on parasta omallensa, koska herramunjee onhan se itse omasta munasolusta kasvatettu ja itse omasta toosasta ulos pullautettu. Vähän yksi siittiö avusti, mutta ei me puhuta siitä paitsi isänpäivänä, koska me äidit – me äidit ollaan susia ja voimanaisia ja tiikeriraitoja ja kaikkia kissaeläimiä, paitsi kissoja sängyssä, koska lapsiperheissä ei seksiä ehditä tai jakseta koskaan tai ikinä, paitsi kerran pikkukakkosen aikaan viime vuonna. 


Ollaan kaikkea sitä, mitä yksikään mies ei, paitsi vuoden isä joka teki aamupalaa sänkyyn ja leikki lapsiensa kanssa. Kerran kehtasi mieskin valittaa kuinka synnytys on rankkaa ja se oli entinen kivitetty mies se. Synnytys on voimauttavaa, mahtavaa, upeaa, kamalaa ja ihan perseestä, niin kuin ne peräpukamat jotka tuli kun synnytettiin lasta ja paskaa. Sanoinhan – ne eritejutut taas. 

Vähintäänkin joka viidennessä postauksessa puhutaan siitä, että äiti unohti kuka on tai mitä tekee, koska tyypillisesti synnytyksen yhteydessä synnytetään myös osa aivoista – siis ainakin minä, mutta uskoisin että myös sinä, koska sinäkin olet joskus löytänyt kaukosäätimen jääkaapista, mikrottanut kahvia, unohtanut lapsesi johonkin (heh) tai unohtanut minkä ikäinen olet. 


Sen lisäksi, että jokainen äiti aina niin kovasti on ja tavoittelee itse täydellisyyttä, muistamme kuitenkin kertoa ettei sellaista olekaan olemassa kuin täydellinen. Voi vitsit, kun luomusose, tissit, maitoviikset ja korvatulehdukset, höpötihöö. Parisuhde, aforismi, live, laugh ja love. 
Ei mulla muuta, ei tässäkään taas ollut mitään järkeä. Ootte ihania, moi! 


torstai 11. lokakuuta 2018

Elämää masennuksen jälkeen

Istuskelen sukkahousuissa ja t-paidassa keittiönpöydän ääressä. Koira kuorsaa sohvalla ja tietokone ruksuttaa huonoa enteilevän hitaasti. Kukat keittiönpöydällä ovat alkaneet lakastua ja jalkani alla pyörii kuivunut makaroni jos toinenkin. Ketään ei ole tänä iltana kiinnostanut siivous, jonka vuoksi huomasin taas selaavani lähialueen kotisiivousta tarjoavia yrityksiä, kuitenkaan tekemättä asialle yhtään mitään. Siitä huolimatta, että seinän läpi naapurista kantautuu lapsen keuhkoja repivä huuto ja vatsaa kivistää niin, että mietin josko saan aloittaa kolmannen kieroksen vatsatautia ja ripulihommia tälle vuodelle, on oloni leppoisa, tyytyväinen ja onnellinen. 


Koko kevät meni omissa tunteissa rämpiessä ja kaikille läheisille tiuskiessa. Olin masentunut, keskivaikeasti jos lääkärikoodeja tuijotetaan. En tiedä johtuiko masennus työuupumuksesta vai työuupumus masennuksesta, mutta perseestä se oli. 


Pari kuukautta takaperin heitin puolitosissani töissä vitsiä, että päädyn pehmustettuun huoneeseen jos vielä joudun olemaan asiakkaiden paskankaatoämpäri ja ylittämään omat voimavarani hoitajana ja työntekijänä. Etsin töitä ja mietin kaikkia mahdollisia ratkaisuja saharan beduiinista vitun puhelinmyyjään. Löytyi yksi työilmoitus, joka tuntui tarjoavan kuuta taivaalta ja työhyvinvointia ovista ja ikkunoista kantamalla. Hain paikkaa ja sain sen. "Asioilla on tapana järjestyä" sanon, aivan kuten äitini, äitini äiti ja varmaan hiton moni muukin asioissa vellova. Ja niin ne asiat järjestyy. 


Valitsin huomiseksi asuksi töihin mustan a-linjaisen hameen, sukkahousut ja harmaan merinoneuleen. Jos saan nimetä jonkun turhamaisen asian, josta oon onnellinen uudessa työssäni, niin se on se ettei tarvitse vetää hajuttomalta haisevaa hoitajan asua enää päälle, luultavasti enää koskaan. Töissä vedän jalkaan yksisarvisen muotoiset tossut ja istun oman työpöytäni ääreen. Leppoisana, tyytyväisenä ja onnellisena. 

torstai 21. kesäkuuta 2018

Kiitos arki, mulle riitti. En halua enää juosta elämäni perässä

Nyt on jo helpompi katsella mennyttä kevättä - kun kaikki paska tuntuu olevan jo kontrollissa ja mennyttä. Viimeiset kuukaudet on avanneet silmät sille, mitä haluan oikeasti tehdä, tai ainakin mitä en halua tehdä. Mulla tuli vastaan romahduspiste enkä sietänyt enää arkea. En jaksanut olla äiti, ystävä, puoliso tai yhtään mitään. Halusin nukkua ja jättäydyin sosiaalisista menoista pois vaikka normaalisti luonnehdinkin itseäni sosiaaliseksi tyypiksi. On täyttä hulluutta elää elämää minuuttiaikataululla. En halua juosta elämäni perässä.



Oon käynyt työpsykologilla, joka on kysellyt ärsyttävän avartavia kysymyksiä siitä, mitä on hyvä elämä ja mikä tekee mut iloiseksi. Vielä puoli vuotta sitten en osannut vastata noihin kysymyksiin muuten kuin ympäripyöreästi, että no onnea ja hyvää oloahan tässä tavoitellaan. En osannut edes vastata siihen, että mistä mä tykkään. Kysellessään psykologi sai mut tajuamaan, että oon aivan väärällä tiellä, todennäköisesti myös väärässä ammatissa vaikka nykyisessä työpaikassani viihdynkin.

Shortsit saatu: www.leutokids.fi

Onni ei tule mulle työstä, ei rahasta tai aikatauluista. Onni tulee siitä ettei jatkuvasti pistä muita itsensä edelle ja siitä kun uskaltaa sanoa ei. Onnea on rauhallinen aamukahvi samalla kun lastenohjelmat pyörivät telkkarissa ja kolmevuotias tarinoi juttujaan. Onnea on legoleikit ja lapsen riemu kun rakennetaan vähintäänkin maailman korkein parkkitalo. Onnea on uppoutua musiikkiin, kirjoihin ja sitä kun saa sotkea sormensa maaliin. Onni tulee siitä kun toinen sanoo rakastavansa. Kaikki sellaisia asioita, jotka unohtuivat kun tein viisipäiväistä työviikkoa (ja kaiken hulluuden keskellä vielä toista osa-aikaista hommaa) ja lösähdin väsyneenä kaikkeni antaneena sohvalle työpäivän jälkeen. 


Yritän nyt etsiä vaihtoehtoisia tapoja pyörittää tätä arkea. Yritän järjestää työt jatkumaan osa-aikaisesti, silläkin uhalla että rahat tulevat loppumaan ennen seuraavaa palkkapäivää. Arki ei ole arvoistaan jos elämä menee vain työn, ruoka-aikojen ja pikkukakkosen aikataulun mukaan. 

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Pakotin itseni jaksamaan

Mietin jatkuvasti näitä tekstejä kirjoittaessani, että kusenko omaan nilkkaani painamalla julkaise -nappia. Vain tehokkaat ja onnelliset ihmiset menestyvät. Mitä jos ruudun takana istuu tulevaisuuden työnantaja, naapuri tai joku, ihan vain huvikseen ilkkumassa? Toisaalta, jos joskus mua ei palkattaisi näiden kirjoitusten takia, ei se varmasti olisikaan mun paikkani. Hyvä työnantaja ymmärtää sen minkälainen työntekijä uupuu – vaativa ja tunnollinen; hyvä työntekijä. Hoitajana saa vain yrittää pelastaa kaikki minimiresursseilla. Aion kouluttautua tulevaisuudessa toiseen ammattiin, koska työn realiteetit eivät kohtaa arvostuksen kanssa. 


Avun hakeminen nykyisessä someyhteiskunnassa on vaikeaa. Kun kaikki muutkin jaksavat, miksen minäkin jaksaisi? Kun kaikki muutkin tekevät työnsä, harrastavat, järjestävät, siivoavat ja näyttävät onnellisilta, miksen minäkin? Vaatimukset hyvälle elämälle, harrastamiselle, ruokavaliolle, parisuhteelle, perhe-elämälle ja kodille ovat korkealle. Kaikki – minä mukaan lukien – hokevat, että tavallinen riittää, mutta samalla pitävät yllä sisäisiä standardeja ja jättävät näyttämättä raivonpuuskat, itkut ja epäonnistumisen tunteet. On vaikeaa myöntää, ettei jaksa vaikka puitteet ovat kunnossa. 

Oon ollut sairaslomalla nyt viikon. Olo on raskas. Nukun edelleen yöni huonosti. Näen painajaisia ja säpsähtelen aamuöisin hereille. Oon tehnyt tietoisesti töitä sen eteen, että saisin sammutettua sen päässäni huutavan työnjohtajan äänen. Nyt ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Mitään pahaa ei tapahdu, jos tekemättömät asiat odottavat. Töitä ei tarvitse nyt stressata, silti avaan päivittäin työsähköpostin vaikka tiedän ettei pitäisi.  Ei tarvitse kiirehtiä. 

Lepään päivät ja yritän tuntea muutakin kuin pettymystä. Kuuntelen musiikkia, maalaan, kirjoitan ja tuijottelen kattoon. Käyn koiran kanssa ulkona ja mietin tulevaisuutta. Mihin tässä mennään? Todennäköisesti ihan toiseen suuntaan ja olen siitä innoissani. Mahdollisuudet antavat voimaa. Mun ei tarvitse jaksaa tai kestää mahdottomia.

torstai 19. huhtikuuta 2018

Mitä kun ei jaksakaan olla edes riittävän hyvä äiti?

Oon lähiaikoina ollut väsynyt ja alakuloinen. Tuntuu, etten ole siellä mihin kuuluisin. Oon jutellut työpsykologin kanssa jaksamisestani ja siitä, mikä mut ajaa aina sanomaan tunnollisesti kylläkyllä, vaikka mieli huutaa etten jaksa enempää. Päivät ovat olleet nukkumaanmenoajan odottamista ja selviytymistä. Kun ei jaksa, mutta kun pitäisi. 


Kun ensimmäisen kerran istuin työpsykologin penkille ja multa kysyttiin silmiin katsoen, että kuinka mä oikein jaksan arjessa, ei voinut vaihtaa aihetta, ei kuitata kysymystä käden heilautuksella tai paeta paikalta. Pöydällä olevat nenäliinat vakuuttivat, että täällä muutkin itkevät, itke vaan. Puhuttiin vain siitä mitä mulle kuuluu. Enpä muista milloin olisin ikinä niin vuolaasti itkenyt tuntemattomalle ihmiselle, jos sitä yhtä Ruotsin risteilyn aamuöistä humalaa ei lasketa. 


Jotenkin uupumus ja ahdistuksen tunteet tulivat mulle vähän yllätyksenä. Oon tottunut jaksamaan. Tottunut siihen, että mennään vaan ja levätään myöhemmin. Oon tunnollinen, täydellisyyttä tavoitteleva ja työni ehkä liiankin vakavasti ottava. Haluan pelastaa kaikki minimiresursseilla. Kun juoksee vaan, niin jossain vaiheessahan se seinä tulee vastaan. 

Viime viikonloppuna sanoin ystävälleni, että ei tässä muuten, mutta kun en jaksa enää olla se äiti joka haluaisin olla. Oon kiukkuinen, väsynyt ja teen kotona vain pakollisen. Pelkästään päivällisen tekeminen vaati urheilija-asenteen ja välillä kävin lattialle istumaan, en jaksa. Heräsin siihen, ettei tämä voi mennä näin. En voi olla niin uupunut, että lapsi tulee vasta kakkosena. 

Jäin sairaslomalle. Nyt lepään, olen äiti täydellä sydämellä, selvitän ajatuksiani ja mietin, mikä tekee mut onnelliseksi. 

torstai 29. maaliskuuta 2018

Oletko ollut lähiaikoina ahdistunut tai surullinen?

Palasin työelämään kahden kotiäitivuoden jälkeen viime kesänä. Aloitin työt kokoaikaisena terveydenhoitajana äitiysloman sijaisuudessa. Työ oli kaikkea sitä mitä halusinkin. Siitä huolimatta väsyin syksyllä ja löysin itseni itkemästä esimiehelleni. Tein jonkun aikaa kolmipäiväistä viikkoa. Oli iso pala myöntää, että uusi arki ja ne kuuluisat ruuhkavuodet alkoivat liian nopeasti ja liian kovaa. 


Hetki sitten mut vakinaistettiin samaisessa paikassa. Samoihin aikoihin aloitin myös toisen työn. Teen nykyään kahta työtä ja yritän pitää yllä samoja standardeja kotona kuin kotiäitinä ollessa. Yritän harrastaa, leikittää, lorutella, olla läsnä, siivota, pitää itsestäni huolta, tarjota terveellistä omatekemää ruokaa, leipoa, vaatettaa, ulkoilla, opettaa, kasvattaa sekä olla hyvä ystävä ja puoliso. Tässä samalla pitäisi muistaa elää hetkessä, vilkuilla sopivan verran tulevaisuuteen, olla kunnianhimoinen, mutta jalat maassa, kehittää itseään, pitää yllä sosiaalisia suhteita, käydä koulutuksissa ja pysyä ajan hermolla. Niin, ja nukkua.


Hulluksihan tässä tulee. Sen verran hulluksi, että kun työterveyshoitaja kysyi rutiinitarkastuksessaan, että olenko tuntenut lähiaikoina ahdistusta tai surua, vastasin katselemalla kattoon ja pidättämällä kyyneleitä. Kyllähän mä sen itsekin tiedän, että kaikkea ei voi saada, vaan haluan kuitenkin. 

Ahdistun omista tavoitteistani, joista en kuitenkaan halua joustaa. Oon suorittaja.

Oon ollut stressaantunut ja tuntenut huonoa omaatuntoa monesta asiasta. Hymyn takana on aika ajoin hermojen kiristelyä ja huokailua. En koe olevani fyysisesti väsynyt ja työnteko antaa energiaa arkeen. Varasin kuitenkin työterveyshoitajan ohjeesta ajan työpsykologille. Jospa siitä on apua. En tosin tiedä mitä apua sieltä lähden hakemaan, kun se psykologi ei varmaan halua tulla viikkaamaan pyykkejä tai anna sijoitusneuvoja. Tää taitaa olla just se mun ongelmani.  



Samaistutko? Kiinnostaisi myös jos olet käynyt työpsykologilla, niin minkälaista apua sieltä sait?



sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Kukaan ei tägää kuvaansa #perheriita tai #peräpukamat

Mitäpä jos voisitkin olla just sitä mitä haluat? Oikotie onneen löytyy filttereiden ja suodattimien kautta somesta. Voit näyttää vain parhaat palat, antaa ymmärtää ja jättää väärät olettamukset korjaamatta. Voit napata selfien naapurin talon edessä, rajata lattialla vallitsevan kaaoksen pois, ottaa kuvan kukkakaupan kukista, postata kuukauden takaisista herkuista ja ottaa asukuvan kaupan sovituskopissa. Saat olla enemmän ja paremmin. Hienoa vai hullua?


Somessa halutaan olla inspiroivia, innostavia ja jakaa elämän huippukohtia - ja tietysti, saahan se niin mennäkin. On kuitenkin hyvä tiedostaa se, että kukaan ei kuvaa paskaa. Kuvatulvaa selatessa tuplaklikataan niille, jotka vetoavat, koskettavat, näyttävät ihanilta tai hauskuuttavat. Kuinka moni tykkäisi kuvasta, jonka kuvateksti kertoo perheessä kiertäneestä norosta, surkeasta palkasta tai siitä kuinka joku karjui lapselleen? 

Joskus on vaikea olla tyytyväinen omaan sen hetkiseen, kun naapurissa on valokuitu, viimeisimmän dropin kaikki lastenvaatteet, koti kolmessa kerroksessa, isommat pakarat ja ne hymyilee joka kuvassa. Kuvan lisätessään se naapuri ei kuitenkaan kirjoita saatesanoiksi #perheriita, #helvetinperäpukamat tai #luottokortilla. Asiat joita hävetään jätetään kertomatta ja hups - kuinka niitä ei olisikaan. 


Tavallisuus on nykyään jotakin, mistä monet tuntuvat pyrkivän pois. Ei haluta olla tavallisia, tasapaksun mallisia kahdeksasta neljään työtä tekeviä. Arki ei ole someseksikästä. Prismaperhe on monelle kirosana ja kotihoidontuella eläminen on vähemmän hienoa. Vuokralla asutaan vähän sillain häveten ja harvempi yrittää inspiroida #alesikanautajauheliha -tägillä. Hulppeus, onnellisuus ja materia saa enemmän tykkäyksiä. 

Mä käytän itse Instagramia paljon ja se on mun lemppari somekanava. Kauniit, inspiroivat, mutta myös normaalia arkea näyttävät tilit saavat multa sydämiä. "Helmoissa" on kuitenkin munkin kohdalla vain pintaraapaisu siitä, mitä elämä ja arki kokonaisuudessaan on. Käytän filttereitä, muokkaan kuvia ja käytän kohdennettuja tägejä. En ota kuvia töissä, kaupan jonossa tai makaronilaatikosta uunissa. Kirjoitan sellaisia asioita joita just sillä hetkellä mielessä pyörii, oli se sitten taaperon perseily tai onnen hetki. Jätän kuitenkin mainitsematta kuvaan kuulumattomat asiat, kuten vaikka ne peräpukamat ja riidat. 



Minkälainen somen käyttäjä sä oot? Mikä saa sun tuplaklikkauksen?

tiistai 6. helmikuuta 2018

Muutto uuteen kotiin ja surkeiden sattumusten sarja

Muutettiin viime kuun lopussa isompaan asuntoon. Muuttokuorma alkaa nyt pikkuhiljaa olemaan purettu. Tavarat pyörivät tosin lattialla laatikoiden sijaan, mutta sehän nyt ei oikeastaan ole mitään uutta. Oon heittänyt julmetusti tavaraa roskiin, vienyt kiertsiin ja myynyt Facebookin kautta. Vanhasta kämpästä paljastui aivan kammottavat määrät pölyä ja silppua kun huonekalut oli kannettu ulos. Kun oli aika siivota vanha koti, makasin itse kuumeessa kotona ja mies sai hoitaa siivouksen yksinään. Se olikin tautien enkka vähään aikaan, koska sain kolme melkein yhden hinnalla; nielutulehdus, silmätulehdus ja poskiontelotulehdus ja tadaa – muuttoviikolla!



Uudessa kodissa kuivataan vessan kosteusvauriota, joka paljastui samalla viikolla kun me saatiin avaimet käteen. Kuinkas muutenkaan. Oon vauhkonnut puhelimessa oikeen emäntänä ja esittänyt tietäväni paljonkin vessaremonteista. Onneksi homma menee yhtiön takuukorjauksen piikkiin, joten meille ei tule harmia, mitä nyt suihkussa ei voi käydä. Kuka tommosta luksusta osaisi kaivatakaan kun puhaltimet puhaltavat trooppista ilmaa vessassa niin, että pelkkä pöntöllä istuminen saa hikoilemaan. Onneksi mummola on naapurissa.


Sisustuksen suhteen moni asia on mennyt uusiksi. Kokosin viinihyllyn saksilla ja naulasin ensimmäisen taulun seinälle pinkillä vasarallani. Missä pinkki ruuvimeisseli on, sitä ei tiedä kukaan paitsi ehkä taapero. Kokovalkoiset huonekalut ja beiget sisustustyynyt saivat mukaansa mustaa, vaaleanpunaista ja liilaa. Niistä sitten joskus lisää.

Lähdetään ihan just matkoille ja kuulkaa, ihan Ruotsiin asti. Ei tarvi kadehtia. Paetaan sotkua ja kaaosta, niin kun se nyt mitään auttaisi. Lomakin on palkatonta. Tulisiko joku laittamaan tavarat paikoilleen kun ollaan poissa? Niin ja koska äitini on kuitenkin tämän julistuksen myötä huolissaan, niin varkaat; ottakaa huomioon, että kamera, joka taitaa olla kallein tavarani on matkassa mukana. Ei ole mitään varastettavaa, mutta jos käytte niin viettekö ne kierrätyskeskukseen menevät tavarat samalla? Kiitos!

P.s uusi koti on ihana, muttei koskaan edustuskunnossa. Enkä jaksa esittää, että se olisikaan.