maanantai 23. huhtikuuta 2018

Pakotin itseni jaksamaan

Mietin jatkuvasti näitä tekstejä kirjoittaessani, että kusenko omaan nilkkaani painamalla julkaise -nappia. Vain tehokkaat ja onnelliset ihmiset menestyvät. Mitä jos ruudun takana istuu tulevaisuuden työnantaja, naapuri tai joku, ihan vain huvikseen ilkkumassa? Toisaalta, jos joskus mua ei palkattaisi näiden kirjoitusten takia, ei se varmasti olisikaan mun paikkani. Hyvä työnantaja ymmärtää sen minkälainen työntekijä uupuu – vaativa ja tunnollinen; hyvä työntekijä. Hoitajana saa vain yrittää pelastaa kaikki minimiresursseilla. Aion kouluttautua tulevaisuudessa toiseen ammattiin, koska työn realiteetit eivät kohtaa arvostuksen kanssa. 


Avun hakeminen nykyisessä someyhteiskunnassa on vaikeaa. Kun kaikki muutkin jaksavat, miksen minäkin jaksaisi? Kun kaikki muutkin tekevät työnsä, harrastavat, järjestävät, siivoavat ja näyttävät onnellisilta, miksen minäkin? Vaatimukset hyvälle elämälle, harrastamiselle, ruokavaliolle, parisuhteelle, perhe-elämälle ja kodille ovat korkealle. Kaikki – minä mukaan lukien – hokevat, että tavallinen riittää, mutta samalla pitävät yllä sisäisiä standardeja ja jättävät näyttämättä raivonpuuskat, itkut ja epäonnistumisen tunteet. On vaikeaa myöntää, ettei jaksa vaikka puitteet ovat kunnossa. 

Oon ollut sairaslomalla nyt viikon. Olo on raskas. Nukun edelleen yöni huonosti. Näen painajaisia ja säpsähtelen aamuöisin hereille. Oon tehnyt tietoisesti töitä sen eteen, että saisin sammutettua sen päässäni huutavan työnjohtajan äänen. Nyt ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Mitään pahaa ei tapahdu, jos tekemättömät asiat odottavat. Töitä ei tarvitse nyt stressata, silti avaan päivittäin työsähköpostin vaikka tiedän ettei pitäisi.  Ei tarvitse kiirehtiä. 

Lepään päivät ja yritän tuntea muutakin kuin pettymystä. Kuuntelen musiikkia, maalaan, kirjoitan ja tuijottelen kattoon. Käyn koiran kanssa ulkona ja mietin tulevaisuutta. Mihin tässä mennään? Todennäköisesti ihan toiseen suuntaan ja olen siitä innoissani. Mahdollisuudet antavat voimaa. Mun ei tarvitse jaksaa tai kestää mahdottomia.

torstai 19. huhtikuuta 2018

Mitä kun ei jaksakaan olla edes riittävän hyvä äiti?

Oon lähiaikoina ollut väsynyt ja alakuloinen. Tuntuu, etten ole siellä mihin kuuluisin. Oon jutellut työpsykologin kanssa jaksamisestani ja siitä, mikä mut ajaa aina sanomaan tunnollisesti kylläkyllä, vaikka mieli huutaa etten jaksa enempää. Päivät ovat olleet nukkumaanmenoajan odottamista ja selviytymistä. Kun ei jaksa, mutta kun pitäisi. 


Kun ensimmäisen kerran istuin työpsykologin penkille ja multa kysyttiin silmiin katsoen, että kuinka mä oikein jaksan arjessa, ei voinut vaihtaa aihetta, ei kuitata kysymystä käden heilautuksella tai paeta paikalta. Pöydällä olevat nenäliinat vakuuttivat, että täällä muutkin itkevät, itke vaan. Puhuttiin vain siitä mitä mulle kuuluu. Enpä muista milloin olisin ikinä niin vuolaasti itkenyt tuntemattomalle ihmiselle, jos sitä yhtä Ruotsin risteilyn aamuöistä humalaa ei lasketa. 


Jotenkin uupumus ja ahdistuksen tunteet tulivat mulle vähän yllätyksenä. Oon tottunut jaksamaan. Tottunut siihen, että mennään vaan ja levätään myöhemmin. Oon tunnollinen, täydellisyyttä tavoitteleva ja työni ehkä liiankin vakavasti ottava. Haluan pelastaa kaikki minimiresursseilla. Kun juoksee vaan, niin jossain vaiheessahan se seinä tulee vastaan. 

Viime viikonloppuna sanoin ystävälleni, että ei tässä muuten, mutta kun en jaksa enää olla se äiti joka haluaisin olla. Oon kiukkuinen, väsynyt ja teen kotona vain pakollisen. Pelkästään päivällisen tekeminen vaati urheilija-asenteen ja välillä kävin lattialle istumaan, en jaksa. Heräsin siihen, ettei tämä voi mennä näin. En voi olla niin uupunut, että lapsi tulee vasta kakkosena. 

Jäin sairaslomalle. Nyt lepään, olen äiti täydellä sydämellä, selvitän ajatuksiani ja mietin, mikä tekee mut onnelliseksi.